Vanhassa klassikossa vara vielä parempi.
Nuori mies, Benjamin (Dustin Hoffman) valmistuu collegesta. Tulevaisuus huolestuttaa, aikuisten maailma odottaa, aikuisten paineet ja odotukset eivät jaksa odottaa, mutta kun mikään ei kiinnosta. Vanhempien tuttavapariskunnan rouva, kaikkien puumien esiäiti (Anne Bancroft) iskee kyntensä nuoreen mieheen, mutta puuman tytär (Katharine Ross) on se, johon Benjamin rakastuu. Seuraa hermostuneita vingahduksia, kiusallisia tilanteita ja romantiikkaa. Miehuuskoe onkin romanttisen komedian uranuurtajia.
Elokuva on Hoffmanin läpimurto. Amerikkalainen perheinstituution kaksinaismoralismi avataan ensimmäistä kertaa katsojille Hollywood-leffassa vuonna 1967. Yleisö- ja arvostelumenestys on syntynyt.
Näyttelijävalinnat osuvat nappiin, vaikka ikävuosien perusteella ne ovatkin metkoja: 30-vuotias Hoffman näyttelee kaksikymppistä kloppia ja 36-vuotias Bancroft näyttelee viisikymppistä rouvaa.
Jos jotain negaa pitäisi sanoa, niin leffan rakkaustarina leimahtaa hitusen helpon tuntuisesti roihuun. Mutta niin se voi olla tosielämässäkin: sitä kun ihminen ei näe toisen pään sisään.
Elokuvassa soi upea musiikki. Perfektionisti Paul Simon ei suoriutunut aikataulullisesti ihan täydellisesti tilaustyöstä tehdä musiikki tähän elokuvaan. Kuukausien aikana hioutui valmiiksi vain yksi (tosin loistava) kappale: Mrs Robinson. Ohjaaja Mike Nichols ei jaksanut odottaa vuosia vaan käyttikin sitten oikeastaan vain tuota ja kahta Simon & Garfunkelin vanhaa hittiä: Sound of Silence ja Scarborough Fair. Valinta on täydellinen. Miehuuskokeen musiikki on mielestäni parhaimpia elokuvamusiikkeja ikinä. Ikivihreät kappaleet nostavat elokuvan ajattomuuteen, jossa sen voi katsoa ja varsinkin kuunnella kerta toisensa jälkeen.
Paul Simon voitti parhaan elokuvamusiikin Grammy-palkinnon. Mike Nichols voitti Oscarin parhaasta ohjauksesta. Golben Globe voittoja varisi kivasti: paras elokuva, paras ohjaaja, paras miestulokas, paras naistulokas.
Lapsillemme tämän katsominen teki vähän tiukkaa. Elokuva oli kuulemma liian vanha. Solveigin mielestä Hoffman oli liian vanha, rooliinsa siis. Mutta eihän ikä ole edes numero, sehän on vain sana.
Viihteellisyys: *****
Syvyys: ****
Hauskuus: ****
Jännitys: ****
Idyllisyys: ****
Musiikki: *****
Yleisarvosana: *****
Kenelle suosittelen: Kaikille 15 kesää nähneille ja vaikka nuoremmillekin. Lämpimästi!
Trailerin voit katsoa klikkaamalla tästä.
Ohjaaja: Mike Nichols
Käsikirjoitus: Buck Henry, Calder Willingham, Charles Webb
Pääosissa: Dustin Hoffman, Anne Bancroft, Katherine Ross
Musiikki: Paul Simon Genre: Draama, romanttinen komedia
Valmistusvuosi: Yhdysvallat 1967
Kesto: 1 h 45 min
Ikäraja: K-15
(Blogitekstin kirjoitti Bruno-Solveig -pariskunnasta se Bruno.)
Aina niin analyyttinen Solveig puolestaan koki rakkaustarinan ihan uskottavana. (Tämän kommentin loppuosa sisältää juonipaljastuksia.)
VastaaPoistaSolveigin mielestä Ben näkin aidon Elainen, kun vei hänet strippiklubille järkyttymään. Ts. tajusi, että aiemman sukupolven tavoin käyttäytymällä hän itse muuttuisi samanlaiseksi.Ehkä siis rakastui Elaineen, koska tämän avulla oppi jotakin itsestään (= ettei olekaan tunteeton ja itsekäs ja teoilla on seurauksensa).
Solveigin mielestä elokuvassa osoitettiin hienosti, miten helppoa olisi ollut ajatua samanlaiseksi kuin mrs Robinson et al. Hyvä esimerkki siitä oli naistenkellistäjä, jonka kanssa Elaine avioitui ja jolla tuskin oli aikomus pysyä uskollisena vaan ns. to have it all. (Ja siten Elaine koki täysin saman kohtalon kuin äitinsä: meni naimisiin miehen kanssa, jota ei rakastanut ja niin Elaine syrjähyppäsi - eli karkasi - Benjaminin kanssa.)
Loppukohtauksessa ei ollut ehkä niinkään kyse kahden nuoren rakkaudesta kuin vapautumisesta (äärimmäinen kuvaavaa se, etteivät karanneet Benin vanhempien ostamalla urheiluautolla vaan ihan julkisella kulkuneuvolla, bussilla, kallis urheiluauto jäi tomuisena ja bensatta tien varteen, Ben kirjaimellisesti hylkäsi tuollaisen elämän), se oli jotakin, jonka kokivat yhdessä ja joka luultavasti yhdisti heitä lopun iän.