Kelpo elokuvien vuodenvaihde

Joulukuun loppu toi tullessaan pakkasen, suklaata ja muutaman hyvän elokuvan:

Nälkäpeli: Matkijanärhi osa 2 (Mockingjay 2, Yhdysvallat 2015)

Pelkäksi vallankumouksen symboliseksi sätkynukeksi kutistunut Katniss-närhi ottaakin ohjat omiin kynsiinsä ja jo alkaa tapahtua. Nälkäpelisarjan viimeinen osa räjähtelee näyttävästi kohti viimeistä käännettään. Ihan mainio elokuvasarja kestää pari minuuttia liian pitkään. Sen olisi pitänyt päättyä ennen epilogiaan: auvoisa loppukohtaus kesäisen niityn vihreydessä herätti tässä katsojassa suurta myötähäpeää.

Nebraska (Yhdysvallat 2013)

Vanhus saa kirjeen, jossa hänen kerrotaan ehkä voittaneen miljoona dollaria. Pappa luulee äkkirikastuneensa ja lähtee poikansa kyydissä lunastamaan rahojaan. Matkan varrella asuvat juntit sukulaiset ja vanhat "ystävät" uskovat ukkoa miljonääriksi.Tämä on hyvän mielen (mustavalkoinen) road-movie, vaikka se raottaakin ihmisen ahneuden vastenmielistä, pohjatonta nielua. Elokuva on myös kertomus lähimmäisenrakkaudesta. Kannattaa katsoa!

45 vuotta (45 years, Iso-Britannia 2015)

Vanha aviopari valmistelee pirskeitä juhliakseen 45. avioliittovuottaan. Miehen menneisyydestä alkaa paljastua asioita, joista hän ei ole kertonut kaikkea ja joista ei ole puhuttu. Nyt kannattaisi puhua, mutta koska ollaan perin juurin englantilaisia, jatketaan pidättyväisyyden tiellä. Charlotte Rampling näyttelee kuin räätälintyönä tehdyn roolin hyisen kolhona rouvana, jonka hiljainen ahdistus kasvaa elokuvan myötä umpeen kuin hoitamaton englantilainen puutarha.

Titanic (Yhdysvallat 1997)

Taas se laiva uppoaa. Tämä klassikko piti katsoa ties kuinka monennen kerran, kun se ihan telkusta näytettiin ja vaikka Solveigin kyyneleet loiskuivatkin jälleen kuin Atlantin aallot.
Mestariteoshan tämä on, eli nyt siis ihan väkisin haen pari epäkohtaa:
Yksi: Leonardo Di Caprio ja Kate Winslet ovat epäsuhta pari. Di Caprio näyttää
välillä onnelliselta puuman saaliilta.
Kaksi: Ihmiset ovat liian mustavalkoisia: on vain pahiksia ja hyviksiä.
Lisäksi nippelitietoa tyttäreltämme: leffa maksoi enemmän kuin laiva itse.

 

(Blogitekstin kirjoitti Bruno-Solveig -pariskunnasta se Bruno.)

Hyvien elokuvien lokakuu

Nyt lokakuussa ovat Bruno ja Solveig saaneet nauttia upeasta syksystä ulkona. Sisätiloihin iloa ovat tuoneet hyvät elokuvat, jotka tuntuivat kadonneet viime keväänä jonnekin kummaan paikkaan. Se paikka taisi löytyä, sillä nyt tuli kerralla usean mainion leffan sarja:

• Miasto 44 (Puola 2014)
• Marnie - tyttö ikkunassa (Japani 2014)
• Hengen hinta (Winter Sleepers, Saksa 1997)
• Lapsemme (I nostri ragazzi, Italia 2014)

Ei liene sattumaa se, että listassa on vain Euroopan ja Japanin tuotoksia.

Miasto 44 (Puola 2014)

Miastosta kirjoitinkin jo täällä.

Marnie - tyttö ikkunassa (Japani 2014)

 Kaunis tarina ystävyydestä. Maalauksellinen animaatio, jossa silmä lepää. Jopa 13-vuotias poikamme tykkäsi, ja 11-vuotias tyttäremme.

 

 

Hengen hinta (Winter Sleepers, Saksa 1997)

 Rakkaustrilleri. Lähimuistinsa kadottanut mies, uskollisuutensa kadottanut hiihdon opettaja ja lapsensa kadottanut farmari ovat törmäyskurssilla traagisen onnettomuuden jälkeen.

 

 

Lapsemme (I nostri ragazzi, Italia 2014)

 Moraalikysymyksiä kutkuttava trilleri, johon perhesuhteet tuovat hankalia mutkia. Mikä on oikein ja mikä väärin? Loppuratkaisu on pysäyttävä.  

(Blogitekstin kirjoitti Bruno-Solveig -pariskunnasta se Bruno.)

Warsaw 44 (Miasto 44), elokuva

Pakahduttava kujanjuoksu Varsovan kansannousun luotisateen läpi

Alkutunnelma Puolan elokuvaviikoilla tamperelaisessa elokuvateatterissa, jossa katsojia oli vain kourallinen, oli varmasti laimeampi kuin 15 000 ihmiselle esitetyssä ennakonäytöksessä Varsovan Kansallisstadionilla 2014. Mutta kun Warsaw 44 lähti pyörimään, kaikki muu unohtui. Alkoi hypnoottinen aikamatka 70 vuoden taakse toisen maailmansodan traagisimpiin kuuluvaan tapahtumaan. Saksan natsiarmeijan miehityksestä vapaaksi pyrkinyt Varsovan kansannousu vaati 200 000 ihmishenkeä. Kaupungin rakennuksista tuhottiin 80%.

Puolassa Varsovan kansannousu oli julkisuudessa kielletty puheenaihe aina 1990-luvulle sosialismin murtumiseen saakka. Sitten alkoi trauman purkaminen, ja elokuvan Warsaw 44 ohjaaja Jan Komasa tekeekin osuutensa upeasti.

Vaikka juoni on simppeli (kujanjuoksumainen selvitymistarina kolmiodraamalla maustettuna), on toteutus väkevä. Warsaw 44 onkin tyylilajien onnistunut yhdistelmä: pakahduttavan kauniita tunnelmakuvia, kauhuelokuvien piinavia näkyjä, brutaalia väkivaltaa, ahdistusta, surua ja rakkautta. Ajan pysäyttävät hidastukset ajattomuutta alleviivaavine nykymusiikeineen ovat elokuvan parasta antia. Tässä siitä pieni teaseri.

Vaikka elokuva on osittain romanttinen, itse sotaa ei romantisoida. Päinvastoin. Sankareita ei ole. On vain häviäjiä. Häviäjiä ovat myös ne, jotka sattuvat selvitymään hengissä.

Jos ei Natsi-Saksa säästellyt voimiaan kukistaessaan kansannousua, ei elokuvassakaan kustannuksissa säästelty, eikä lavasteissa: kuusi miljoonaa euroa maksaneen leffan kuvauksiin kärrättiin mm. 500 000 tonnia kivimurskaa.

Tämä on ehkä paras näkemäni sotaelokuva ja uskon, että jos se tuotaisiin Suomeen vaikkapa vuokralevitykseen, keikkuisi se katsotuimpien kärjessä jonkin aikaa. Niin eri luokkaa ovat esimerkiksi Hollywood-sotaelokuvat, joiden kliseitä on vaivaannuttavaa katsoa.

Kun astuimme Solveigin kanssa ulos Tampereen kaduille, tunnelma oli epäuskottavan seesteinen ja vapaa. Täällä ei tarvinnutkaan pelätä kuolettavaa sirpaletta tai luotia. Elokuva oli ohi. Sota oli ohi.

Lopuksi päähäni jäi kysymys: Miltä tuntuisi olla saksalainen ja katsoa tämä elokuva? Pystyisinkö? Häpeäisinkö? Enhän minä olisi syyllinen 70 vuotta vanhoihin tapahtumiin. Ja toisaalta. Miltä tuntuisi olla puolalainen ja katsoa tämä?

Viihteellisyys: *****
Syvyys: *****
Hauskuus: **
Jännitys: *****
Idyllisyys: *****
Musiikki: *****
Yleisarvosana: *****

Kenelle suosittelen: Vaikka leffa kertookin nuorista ja on suunnattu nuorille, suosittelen sitä kaikille (ikäsuosituksen rajoissa). Erityisesti suosittelen niille, jotka kuvittelevat, että sota, se se vasta on hienoa aikaa. 

Trailerin voit katsoa klikkaamalla tästä.
Musiikkivideo avautuu tästä.

Ohjaaja:  Jan Komasa
Käsikirjoitus: Jan Komasa
Pääosissa:  Józef Pawlowski, Zofia Wichlacz, Anna Próchniak 
Musiikki: Antoni Lazaekiewicz
Genre: Historiallinen draama, sota
Valmistusvuosi: Puola 2014
Kesto: 2 h 10 min
Ikäraja: K-16

(Blogitekstin kirjoitti Bruno-Solveig -pariskunnasta se Bruno.)

Miehuuskoe (The Graduate, elokuva)

Nuoren miehen hämmennystä ikivihreiden sävelten keskellä

Vanhassa klassikossa vara vielä parempi.

Nuori mies, Benjamin (Dustin Hoffman) valmistuu collegesta. Tulevaisuus huolestuttaa, aikuisten maailma odottaa, aikuisten paineet ja odotukset eivät jaksa odottaa, mutta kun mikään ei kiinnosta. Vanhempien tuttavapariskunnan rouva, kaikkien puumien esiäiti (Anne Bancroft) iskee kyntensä nuoreen mieheen, mutta puuman tytär (Katharine Ross) on se, johon Benjamin rakastuu. Seuraa hermostuneita vingahduksia, kiusallisia tilanteita ja romantiikkaa. Miehuuskoe onkin romanttisen komedian uranuurtajia.

Elokuva on Hoffmanin läpimurto. Amerikkalainen perheinstituution kaksinaismoralismi avataan ensimmäistä kertaa katsojille Hollywood-leffassa vuonna 1967. Yleisö- ja arvostelumenestys on syntynyt.

Näyttelijävalinnat osuvat nappiin, vaikka ikävuosien perusteella ne ovatkin metkoja: 30-vuotias Hoffman näyttelee kaksikymppistä kloppia ja 36-vuotias Bancroft näyttelee viisikymppistä rouvaa.

Jos jotain negaa pitäisi sanoa, niin leffan rakkaustarina leimahtaa hitusen helpon tuntuisesti roihuun. Mutta niin se voi olla tosielämässäkin: sitä kun ihminen ei näe toisen pään sisään.

Elokuvassa soi upea musiikki. Perfektionisti Paul Simon ei suoriutunut aikataulullisesti ihan täydellisesti tilaustyöstä tehdä musiikki tähän elokuvaan. Kuukausien aikana hioutui valmiiksi vain yksi (tosin loistava) kappale: Mrs Robinson. Ohjaaja Mike Nichols ei jaksanut odottaa vuosia vaan käyttikin sitten oikeastaan vain tuota ja kahta Simon & Garfunkelin vanhaa hittiä: Sound of Silence ja Scarborough Fair. Valinta on täydellinen. Miehuuskokeen musiikki on mielestäni parhaimpia elokuvamusiikkeja ikinä. Ikivihreät kappaleet nostavat elokuvan ajattomuuteen, jossa sen voi katsoa ja varsinkin kuunnella kerta toisensa jälkeen.

Paul Simon voitti parhaan elokuvamusiikin Grammy-palkinnon. Mike Nichols voitti Oscarin parhaasta ohjauksesta. Golben Globe voittoja varisi kivasti: paras elokuva, paras ohjaaja, paras miestulokas, paras naistulokas.

Lapsillemme tämän katsominen teki vähän tiukkaa. Elokuva oli kuulemma liian vanha. Solveigin mielestä Hoffman oli liian vanha, rooliinsa siis. Mutta eihän ikä ole edes numero, sehän on vain sana.

Viihteellisyys: *****
Syvyys: ****
Hauskuus: ****
Jännitys: ****
Idyllisyys: ****
Musiikki: *****
Yleisarvosana: *****

Kenelle suosittelen: Kaikille 15 kesää nähneille ja vaikka nuoremmillekin. Lämpimästi!

Trailerin voit katsoa klikkaamalla tästä.

Ohjaaja:  Mike Nichols
Käsikirjoitus: Buck Henry, Calder Willingham, Charles Webb
Pääosissa: Dustin Hoffman, Anne Bancroft, Katherine Ross
Musiikki: Paul Simon Genre: Draama, romanttinen komedia
Valmistusvuosi: Yhdysvallat 1967
Kesto: 1 h 45 min
Ikäraja: K-15

(Blogitekstin kirjoitti Bruno-Solveig -pariskunnasta se Bruno.) 
 

Marie Antoinette

Niin kaunista alakuloa

Vanhassa vara parempi, joten katsellaan sitten niitä, kun uudet elokuvat eivät nyt vieläkään oikein innosta.

Kaivoimme lastemme kanssa naftaleenista Sofia Coppolan elokuva Marie Antoinette. Se kertoo Ranskan vihatuimmasta kuningattaresta, mutta antaakin rouvasta yleisestä käsityksestä poikkeavan kuvan, sillä viaton naapurintyttö Kirsten Dunst hoitaa roolinsa vakuuttavasti. Marie onkin ihan inhimillinen olento.

Kohtuuttoman nuorena Marie naitetaan kruununprinssi Ludvig XVI:lle, mutta niinhän se tapana ennen vanhaan oli. Yhtä nuori oli reppana kruununprinssikin. Elokuvassa nuoripari on pikkuisen vanhempaa sorttia ja aviovuoteeseenhan heidät heti viskataan. Prinssi ei syty eikä Marie sytytä. Ulkopuoliset paineet ovat kovat. Eihän siitä mitään synny. Velvollisuudet painavat ja omat intohimot kiusaavat. Ja niin Marie alkaa kerskakuluttamaan eli ahdistusta paikkaamaan. Juhlia, kakkuja, kenkiä ja huhuja on kohta kuvaruutu pullollaan. Siitäkös kurjuudessa kotiviinejä litkivä rahvas ei tykkää, vaan järjestää Ranskan vallankumouksen. Bileet on ohi.

Ei ole maailma muuttunut 300 vuoteen. Samat murheet, samat ilot. Sitä ajattomuutta Coppola painottaa osuvalla musiikkivalinnallaan. Tilkkanen autereista kamarimusiikkia, mutta tynnyrillinen nykymusaa. 1980 luvun uusi aalto ja post-punk kaikuvat iloisesti pitkin Versailles'n linnan käytäviä.

Aina niin nokkela Solveig keksi hauskan tavan saada lapset (ja minut) innostumaan tästä elokuvasta, kun kertoi etukäteen, että elokuvaan on sijoitettu nykyaikainen esine. (Se ei tosin ole oheisen kuvan läppäri.) Tytärhän sen sieltä sitten bongasi, itse en huomannut mitään.

Marie Antoinette on sananmukaisesti "elokuva": enemmän kuvia ja tunnelmia kuin tarinaa ja historiallisia faktoja. Alakuloinen vire hiipii katsojan sopukoihin kaiken pukuloiston paisteessa. Siinä piilee Coppolan taideteoksen arvoituksellinen kauneus.

Viihteellisyys: ****
Syvyys: ****
Hauskuus: ***
Jännitys: **
Idyllisyys: *****
Musiikki: *****
Yleisarvosana: ****

Kenelle suosittelen: Jok'ikiselle

Trailerin voit katsoa klikkaamalla tästä.

Ohjaaja:  Sofia Coppola
Käsikirjoitus: Sofia Coppola
Perustuu romaaniin: Antonia Fraser: Marie Antoinette
Pääosissa: Kirsten Dunst, Jason Schwartzman, Judy Davis

Genre: Draama
Valmistusvuosi: Yhdysvallat 2006
Kesto: 1 h 58 min
Ikäraja: S

(Blogitekstin kirjoitti Bruno-Solveig -pariskunnasta se Bruno.) 


Ja lopuksi vielä pieni esimerkki siitä, miten nykymusiikki istuu 1700-luvun hoviin. Korvat ja varsinkin silmät tarkkana. Bow Wow Wow: I Want Candy.

Maaliskuun p****t leffat

Maaliskuu. Mikä loistava kolea aika katsoa koleita elokuvia. Mutta toisin kävi.

Ohjenuoranani on ollut, etten kirjoita leffoista, joita en ymmärrä tai joista en pidä. Jälkimmäinen ehto siksi, että ehkä en pidä, koska en tajua. Mutta nyt meni niin metsään tämä leffakuu, että heitän em. nuoran nuorien helvettiin (kumma homonyymike) ennen kuin alan kiikkua siinä.

Tässä nyt sitten leffoja, joita yritin/yritimme katsoa, mutta kesken jäi (syy: JOLO)

• Interstellar (Suuria tunteita ja draamaa, aiheuttavat suurta väsymystä)
• The Quiet Roar (Univaikeuksista kärsivälle varma unilääke)  
• Nightcrawler (Nyt ei Gyllenhaal vakuuta)
• Kunnes kuolema meidät erottaa (Kliseinen trilleri)
• Vadelmavenepakolainen (Puuduttava loistavaan kirjaan ja TTT teatterisovitukseen verrattuna)
• Labyrintti (Ihan vauhdikas nuortenleffa, kunnes jättihämähäkit kömpivät esiin)
• Automata (Tämä ei ollut huono. On väärällä listalla. Tämän katsoimme loppuun asti.)

Lista sisältäisi myös muita, mutta en ei maksa vaivaa muistella enempää. Sen sijaan Suomen Tempation Islandia tuli katsottua. Laatuhömppää! Voi Aki, miten käy suhteenne? Anna palaa, Simo!

Kuvan elokuva ei liity tapaukseen.

(Blogitekstin kirjoitti Bruno-Solveig -pariskunnasta hieman harmiintunut Bruno.)

Gone Girl (elokuva)

Kadonneen vaimon arvoitus

Nick Dunnen (Ben Affleck) vaimo Amy (Rosamund Pike) katoaa heidän viidentenä hääpäivänään. Nick ei tunnu vaimoaan kaipaavan, ja kun todisteetkin alkavat kääntyä miestä vastaan, tulee hänestä pääepäilty. Poliisi ja lehdistö eivät jätä miestä rauhaan eivätkä vaimon jättämät vihjelaput. Ovatko laput vain kesken jäänyt hääpäivän leikki vai vihjeitä vaimon olinpaikasta?

Pikkuhiljaa alkaa vyyhti selvitä. Kirjaimellisesti pikkuhiljaa, sillä leffa kestää peräti kaksi ja puoli tuntia. Tarina on silti intensiivinen ja katsottava se oli, yöllä puoli kahteen asti.

Alunperin valitsin elokuvan siksi, että Amyn ex-poikaystävää näyttelee Neil Patrick Harris. Mutta hänen näyttämölle astumistaan saa odottaa elokuvan puoliväliin asti. Ja voi miten Barneylle käykään!

Solveigin mielestä hyvä trilleri sysää katsojan arvailemaan syyllistä, ja siinä tämä elokuva toimi.

Solveig yhdisti Gone Girlin Jake Gyllenhaal -elokuvaan Vangitut. Molemmissa on aiheena katoaminen ja pitkä kerronta. Molemmat tarinat esittävät myös saman kysymyksen: kuinka pitkälle olet valmis menemään lapsesi puolesta?

Elokuvan loppu on epäuskottava mutta raikas. Kannatti ja kannattaa katsoa.

Viihteellisyys: ***
Syvyys: **
Hauskuus: *
Jännitys: ****
Idyllisyys: **
Yleisarvosana: ***

Kenelle suosittelen: Jännityksestä pitäville

Trailerin voit katsoa klikkaamalla tästä.

Ohjaaja:  David Fincher
Käsikirjoitus: Gillian Flynn
Perustuu romaaniin: Gillian Flynn: Gone Girl (suom. Kiltti tyttö, WSOY 2013)
Pääosissa: Ben Affleck, Rosamund Pike, Neil Patrick Harris, Tyler Perry, Carrie Coon

Genre: Trilleri
Valmistusvuosi: Yhdysvallat 2014
Kesto: 2 h 29 min
Ikäraja: K-16

(Blogitekstin kirjoitti Bruno-Solveig -pariskunnasta se Bruno.)